Liikuntahistoriani

Usein olen kommenteissa ja livenä saanut kyselyä ja kommenttiä siitä, että kuinka lyhyellä treenillä voi lähtä lajissani kilpailemaan. Se on totta, ettei tätä ole polvenkorkuisesta asti harrastanut kukaan. Minusta se ei silti huononna lajia, vaikkei sille olekaan pennusta asti uhrattu koko elämää. Minulle on itse asiassa ihan sama, harrastaako joku golfia, maraton-juoksua, zumbaa, ampumahiihtoa vai salipirkkoilua, jos se tekee ihmisen itsensä onnelliseksi ja saa kokea valitsemallaan tiellä kehitystä ja onnistumisen iloja. Minusta se on kuitenkin se kaikkein tärkein asia.

Mutta niin, ajattelin nyt läteä vähän valottamaan omaa liikuntahistoriaani ja sitä, miten minä päädyin lajin pariin, koska sitä usein kysellään.

Lisää kuvateksti

Olen kasvanut perheessä, jossa liikuttiin paljon ulkona ja isäni oli aktiivinen urheilija jo minun ollessa pieni. Jos lapsuuden jatkuvat leikit ja pelit ulkona metsissä jätetään pois, ensimäiset kosketukseni "kilpailuun" oli varmaan ne hippo-hiihdot. Innostuin niistä lapsena ja aloin hiihtää paljon. Kävin useita kertoja viikossa isäni kanssa sivakoimassa ja opeteltiin pikkuhiljaa tekniikkaa paremmaksi ja menoa kovemmaksi. Ihan tarkkaan en muista mitä kaikkia kisoja ihan pentuna kiersin, mutta oli siellä jo vähän muitakin kisoja, kuin vain niitä hippo-hiitoja.

Kouluun mennessä pelasin kesät pesäpalloa ja uin kokoajan. Kuntoni oli hyvä, yleisurheilukouluissa ja muissa kävin ja se jatkuva päätäpahkaa eteenpäinmeneminen oli minulle elämäntapa. Kuitenkin ylä-asteelle siirryttäessä alkoi vähän meno hetkellisesti muuttua ja koska oma murrosikäni alkoi monia ikätovereitani myöhemmin, havahduin kahdeksannella luokalla, että olin melko pullukka. En siksi, ettenkö olisi liikkunut, olin vaan aina ollut lapsenpyöreä ja se näkyi vielä tuolloinkin poskistani. Silloin mä päätin aloittaa laihtumisen ja aktiivisen, tavoitehakuisen liikkumisen. Aloin juoksemaan lenkkejä. Lisäksi aloin käymään useita kertoja viikossa ryhmäliikuntatunneilla. Kunto senkun kasvoi ja painoa tippui yhden kevään aikana varmaan 10 kiloa. Samoihin aikoihin tein lopullisen päätöksen siitä, että haluan lukion jälkeen armeijaan. Koska olin pienikokoinen tyttö, halusin mahdollistaa itselleni mahdollisimman hyvän jaksamisen edes hyvän kunnon avulla.

Armeijaan meneessä juoksin pitkiä lenkkejä, cooperin aika oli kolmena tonnin paikkeilla, olin käynyt vuosia stepeissä ja erilaisilla aerobic-tunneilla. Armeijassa urheilin päivittäin ja sain ensimäiset kosketukset salitreeniin. Juoksin päivittäin ja tein tuvassa iltaisin lihaskuntoa erilaisten punnerrusten, vatsojen yms perusliikkeiden muodossa. palvelukseni kuitenkin keskeytyi erään kurjan loukkaantumisen vuoksi. Sama loukkaantuminen teki liikkumisestani käytännössä mahdottomaksi useiksi kuukausiksi. Nuo kuukaudet ovat olleet elämäni pisimmät. Masennuin ja olin ihan hulluuden partaalla...

Kun sain taas itselleni toimintakuntoiset raajat, elettiin kevättä 2005. Oli aika ottaa menetetty kunto takaisin. Aloin treenaamaan maraton-haave mielessä. Juoksin ja jumppasin. Paljon. Treenikertoja kertyi viikossa 6-8. Lopulta juoksin polvet rikki. Oltiin taas ihmeissään. Lenkkejä oli pakko lyhentää ja keventää, tilalle tulivat erilaiset jumpat. Lopulta syksyllä 2007 minua pyydettiin ensimäisen kerran ohjaamaan jumppia ja lopulta huomasin iltatöikseni ohjaavani jumppia joka 6 viikossa. Lisäksi vedin kevyttä lenkkiä ja ehtiessäni kävin muiden tunneilla hikoilemassa. Jumppia vedin kevääseen 2013 saakka. Välillä ohjasin sen jopa 6 tuntia viikossa, välillä vain muutamaa tuntia. Ohjemistossa pyöri step, compat, pump, kuntopiiri.. Vuosina 2011-2013 karkean arvion mukaan juoksin 2-3 kertaa viikossa ja ohjasin tai olin ohjattavana n. 6 tunnilla viikossa, joten liikuntatunteja kertyi.

Loman turvottama neiti hetki ennen salirakastumista

Sali tuli ensimäistä kertaa "oikeasti" ohjelmistoon kesällä 2011. Tuolloin pyysin hierojaani tekemään minulle 2 jakoisen ohjelman, jota voisin kesällä vaihtelun vuoksi ryhmäliikunnalle tehdä. Kävin salilla, mutten ollut vielä rakastunut. Kuitenkin syksyllä 2012 minut sai salille eräs Herra, joka alkoi minua ohjeistaa ja opastaa ja HUPS, olin kerrasta myyty. Samantien sain ohjeistusta ja neuvoja, yhdessä treenaaminen oli ihanaa ja ykskaks huomasin isoja muutoksia omassa olotilassani ja kropassani. Siitä se lähti. 2012-2013 vedin jumppia, lenkkiä ja salia kolmejakoisella ohjelmalla, mutta kokoajan huomasin kaiken muun jäävän saliharjoittelun taakse. En enää himoinnut asfalttia niinkuin ennen. Aloin himoita rautaa.

Viime syksynä sitten tein elämäni isoimman muutoksen; muutin Helsinkiin ja marssin valmentajani luokse ja sanoin "Minä halun sut mun valmentajaksi" ja siitä hommat pyörähti isolle. Tässä vaiheessa jäi pois kaikki muut jumppahumppailut ja focus siirtyi kokonaan fitnekseen ja sillä tiellä nyt ollaan. Ja niin rakastuneita <3!

Joten, vaikka puhdas salihistoriani on melko lyhyt, olen aina liikkunut ja en varmasti olisi saanut tuloksia niin nopeasti kuin olen saanut  jos olisin aloittanut ihan sohvaperunapohjalta. Lihakseni ovat kuitenkin tottuneet ottamaan vastaan treeniä ja rasitusta ja palautumaan. Eli ei tässä urheilussa kuitenkaan ihan eilisen teeren poikasia olla. Elintapani kuitenkin olivat pitkään kohtalaisen retuperällä. Vaikka urheilin paljon, viikonloput meni juhliessa. Onneksi saliharrastuksen myötä on tullut tuohonkin asiaan muutos. Palanen kerrallaan.

Ja tässä vaiheessa iso kiitos Herralle ja Akille et olen nyt tässä. Tästä on hyvä jatkaa täysiä eteenpäin.

Isoja asioita

Unettomia öitä ja miljoonia pohdintoja... Ja lopulta mä sen päätin; nyt lähdetään valmennukseen. Mä olen vuoden treenannut salilla ja kokoajan se on maistunu helvetin hyvälle, parantunu oikeastaan vaan se fiilis kokoajan. Tuloksia tulee ja tavoitteet kasvaa. Pää oppii päivä päivältä enemmän tästä elämäntyylistä ja kroppa toimii. Siihen kun yhdistetään luonne "vaikka perse edellä puuhun" ja savolainen hulluus, on paketti valmis.

Kai mä olen jo pidemmän aikaa sisimmässäni tienny ja nähny mihin tää pikkuhiljaa johtaa, mutta itselleen asian myöntäminen on pelottanu helvetisti. Miksikö? Siksi, että pelkään epäonnistumista ja väsymistä. Lopulta sain taitettua pelolta niskat ja lähetin tekstiviestin Ruoholaden suuntaan "Millon tavataan?".

Vapisevin jaloin astelin about viikko sitten Mayorsille. Vastassa loistava ja hieman pelottava äijä, jonka lämmin halaus ja suorasanaisuus sai mut kuitenkin nopeesti rentoutumaan. Se on jännä, vaikka on tavattu jo useamman kerran, aina mua jännittää. Jaettiin ajatuksia, neuvoteltiin, mua neuvottiin, vedettiin linjauksia, raha vaihtoi omistajaa ja niin olin hetkessä myynyt sieluni fitnekselle. Siinä se sitten oli. Yks kaks mulla olikin valmentaja- Aki Mähönen.

Nyt on asiasta kulunu viikon päivät. Mun askel on kevyt. Mun on helppo hengittää. Mä tiedän et tie on raskas ja vaikea, mutta uskon, että se on kulkemisen arvoinen. Mä olen kuin pieni lapsi tietosanakirjan edessä...tajuan kokoajan, että on kauheasti opittavaa ja uutta edessä. En tiedä vielä oikeastaan mitään. Mutta mä tiedän olevani hyvissä, osaavissa ja luotettavissa käsissä. Mä olen oikealla tiellä.

Mihin se tie sitten vie? Toivottavasti Lahteen syksyllä 2014. Siihen tähdätään kaikin keinoin. Mä haluan kisata. Mä haluan tavoitella nyt tätä unelmaa täysiä. Se on mun focus. Ai mikä luokka? No se on vielä hieman auki, mutta kyllä se koetetaan -163 body fitness sarjaan tähdätä. Mulla on kuulema ihan hyvin mahkuja ja aika riittää jos vaan työt tehdään hyvin.

Huoh. Nyt se on kerrottu. Helvetisti arki muuttuu, kaikki on ainakin hetkellisesti ruokaa ja treeniä, koska kaikki menee niin uusiksi. Mutta tästä se alkaa ja muuttuu mielenkiintoiseksi, pysykää kuulolla ;) 

Now starts story of my life! Lahti 2014 I'm on my way! 

"Kuin sä aina jaksat?"

Viimeaikoina on tullu mietittyä paljon motivaatiota ja ihmisten motiiveja tehä tätä hommaa... treenaamista siis yleisesti, mutta ennekaikkea kilpailua. Osin siihen vaikuttanee se, että itse luen paljon fitness ja kuntoilublogeja ja muutamissa lemppariblogeissa ja parin tutun (toki nekin on lemppariblogeja) valmistaudutaan kovasti Fitness Expon karsintoihin. Kisaaminen vaatii äärettömän motivaation ja monissa blogeissa onkin nyt tätä asiaa käsitelty, niin olenpa päätynit sitä itsekin paljon miettimään ja nimenomaan, miksi minä teen tätä. Yksi helkkarimoisen rohkea aiheesta kirjoittaja löytyy ystävästäni ja hänen blogiaan voit lukaista täällä.

Otsikossakin oli jo kysymys, jonka itsekin kuulen HYVIN usein. Vastaus on helppo; no enhän mä jaksakkaan. Koko tää fitness on nyt niin glitterillä kuorrutettu ja kullattu et joskus itseänikin ihan äklöttää, vaikka mähän "vaan treenaan" eikä mitään kisajuttuja ole päätetty tai sen kummemmin suunniteltu. Tää on alana sellainen, että hirveän harvoin kukaan uskaltaa sanoa et kylläpä väsyttää tai vituttaa tai oli paska reeni tai ei kiinnosta yhtään. Mä en tajua sitä. Tämähän on vaan elämää ja melkein joka asiassa joskus on niitä paskoja päiviä. Ja sit on superhyviä. Ja tasaisia päiviä. Mutta kun tasaisia ja hyviä on edes yhtäpaljon, kuin huonoja, tää kannattaa. Mä vaan voin henkisesti ja fyysisesti niin paljon paremmin. En ole viime kuukausina juurikaan stressannut kroppani ulkonäöstäni, mikä on ihan uusi tunne kymmeen vuoteen. Toki ajattelen, et pyöreämmät olkapäät ja perse vielä kiitos ja vähän rasvaa mahasta pois, mutta enää en ahdistu kun pitää lähteä jonnekin ja valita vaatteet. Mä voin ylpeänä ja iloisena vetää tiukan mekon päälle ja ei ahdista yhtään. Mä nukun ja syön hyvin, kroppa toimii. Olen energinen, en ole sairastellut aikoihin... siinä jo motivaatiota kerrakseen. Kilpailuajatukset onkin sitten jo ihan oma lukunsa, josta voisin joskus kirjoittaa kokonaan oman postauksen....

Mulla oli vähän aika sitten fiilis etten jaksa. Jotenki monta kertaa reenit tuntu tosi tahmeilta, pasta ja jauheliha ällötti ja venyttely ja vedenjuonti oli pakkopullaa. Ajatukset pyöri muiden blogeissa ja vertasin itteeni muihin ja heidän treeneihin. Fiilis oli paska. Mut sit jostakin löysin sellaisen moden, että oivalsin taas sen, et mä teen mun omaa juttua, ei mun pidäkään ressata muiden tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Stressi vaan rasittaa kehoa ja se taas huonotaa tuloksia ja jaksamista. Koetankin siis nyt täysiä taas voida henkisesti paremmin ja panostaa myös henkiseen hyvinvointiini siinä fyysisen hyvinvoinnin ohella, koska ne kulkevat niin käsikädessä.

Yksi myös motivaatio on paljon terveempi suhtautumiseni ruokaan. Viimeiset 15 vuotta olen enemmän ja vähemmän ja erilaisissa jaksoissa stressannut syömisiäni. Olen ollut kaloripelkoinen. Olen herkutellut ja syöny "paskaa", dokannu ja morkkistellu syömisiäni. Joskus nälkä oli ihana tunne jota hieman halusi pitkittää, jotta rasvaa vähä palais ja laihtuis. Paskat, niin väärä ajatusmalli. Eihän se kroppa sillon toimi, se syö mun lihakset ja ollaan ihan väärällä radalla menossa. Tän treenaamisen myötä, mä olen oppinut syömään. Mä pystyn paljon paremmin kävelemään siideri ja karkkihyllyn ohi, koska mä nyt tiedän paremmin, mitä ne tekee mun kropalle ja mitä kaikkea ne tuotteet sisältävät. Mä ajattelen nyt kaikkea kokonaisuutena ja opin kokoajan lisää kuinka kaikki mun teot (syöminen, juominen, treeni ja nukkuminen) vaikuttavat toisiinsa. Nälästä on tullut mulle kauhistus. Tänäänkin heräsin kesken päiväunien syömään, koska oli nälkä. Eka ajatus oli vaan, että apua, siellä se herra nälkä nyt narskuttaa myn reisilihasta pienemmäksi, eieiei, äkkiä ruokaa koneeseen! Jee, ruoka ei ole enää minulle yhtä iso mörkö kuin ennen, mä tervehdyn. Tai tervehdytän suhtautumistani ruokaan ja ai että tuntuu hyvälle.

Mutta siinäpä hieman ajatuksen virtaa. Olikohan tuossa nyt sit mitään järkeä? :D Taidan lähtä tuulettamaan päätäni viikon viimeiselle puntille.

Ha hei, ihania kommentteja tullu edelliseen postaukseen, kiitos niistä. Ihana sittenkin taas huomata, et joku oikeasti lukee näitä mun juttuja! Ja siel on joitakin puolituttuja, kiinni jäitte, paitti en tiedä keitä te olette o.O? No mutta pääasia et luette. Ja jos sinne ruudun toiselle puolelle eksyy uusia kasvoja niin tervetuloa teille! :)

Love is in the air!

Iik, täällon vuosipäivä. Tai no puolivuosi, mutta sama asia, puolivuotispäivää saa juhlia, kunnes tulee vuosi täyteen ja ehket vielä sittenkin jos on juhlahumuinen ihminen, niinkuin allekirjoittanut! IIK! Miisouhäpi!
Lahjojakin sain, tänään uuden sarjapainoenkan penkkiin. Ainiin, jos joku erehtyi luulemaan, että puhun kainalosta niin ehei, meillä on takana jo 1,5 vuotta. Nyt puhun elämäni toisesta rakkaudestam hieman nuoremmasta tulokkaasta, nimittäin saliharrastuksesta!

Pääsääntöisesti tiemme on ollut melko tasainen, kokoajan loivaa ja tasaisen hyvää ylämäkeä, muutaman kerran on tullu kuoppia vastaan, mutta eihän se ole tie eikä mikään jossa ei elämä näy. Viime viikolla oli vastassa melkoinen rotkokin, mutta lopulta jotenkin siitäkin onnistuin kaivamaan itseni ylös. Toivottavasti jatko tulee olemaan vähintäänkin yhtä mukavaa ylämäkeä ja vältytään ainakin suuremmilta mahalaskuilta. Toivon meille pitkää ja antoisaa jatkoa <3

Julkaistaan alla nyt sitten masennusta aiheuttaneet vertailukuvat, koska suosta olen jo melko kuivin jaloin päässyt yli. Eli päällä aina kollaasissa on 3kk sitten otettu kuva, alla parin viikon takainen kuva. Kiristystä on tuossa selkäkuvassa varsinkin, eihän siitä mihinkään pääse....

Harmi vaan kun on niin kauhean malttamaton luonne. No, pakko kai tän harrastuksen kanssa on oppia se, ettei ne tulokset tule yhdessä yössä. Koetan nyt rauhassa (täysiä) reenailla ja syödä hyvin. Olen harkinnu sitä tarkempaa ruokavaliotakin... loppukesällä viimeistään. Joku on kysynytkin et miksi ei jo nyt... siksi koska haluan totuttaa itseni pikkuhiljaa, jotta muutos olisi pysyvä. Jos haukkaan liikaa kerralla, pelkään että kyllästyn ja väsyn. Lisäksi se, et hyvin on tuloksia tullut tälläkin syönnillä, koska tiedän osaavani syödä perusjärkevästi ja melko asiallisilla kalorimäärillä niin...

Ja jos loppuun vielä posetuksia, jotka nappasin nyt illan kähmässä rintatreenin päätteeksi. Posetuksethan on mulla ihan kamalia, mutta kyl niistä käsityksen saa. Paljon on tietä kuljettavana ja työtä tehtävänä, et osaan olla tyytyväinen (jos sellasita tilaa voi edes koskaan saavuttaa), mutta huomaan kuvissa ilokseni jo paljon sellaista,mistä voin olla tyytyväinen ja mitä en koskaan uskonut saavuttavani. Itse huomaan kehityksen etenkin pakarassa, takareidessä ja käsissä. etenkin olkapää, ojentaja akselilla. Ja siitä, et vaatteet istuu (tai ei istu) niinkuin ennen! :D

No, miltäs näyttää?

Pintaraapaisu historian kirjoihin

Kun lähdetään sävyttämään tätä blogia liikunnalla ja ravinnolla, lienee luontevaa aloittaa pintaraapaisulla omaan lähimenneisyyteeni ja tämän hetkiseen tilanteeseen, jotta te saatte hieman paremman käsityksen missä menään ja ennenkaikkea mihin ollaan menossa.

Kaikki alkoi reilu 15 vuotta sitten, kun olin yläasteella, kahdeksannella luokalla tarkalleen. Olin vähän pyöreä, enkä kovin suosittu poikien keskuudessa.... peilikuva alkoi ahdistaa ja päätin laihduttaa. Teinitytön ajatus laihtumisesta sai lenkille ja sitten mukaan alkoi tulla ryhmäliikunta. Painoa katosi ja mielessä alko häilyä asepalvelus. Treeni lisääntyi ja muutamassa vuodessa siitä oli tullut hyvin olennainen osa elämääni. Tästä historiasta aijon lähiaikoina kirjoittaa tarkemmankin selostuksen hyvine ja huonoine puolineen, mutten takerru siihen nyt, jotta päästään joskus tämänhetkiseen tilanteeseenkin.

Liikunnasta oli tullut pysyvä osa arkea ja suurimman nautinnon toi juoksu. Juoksin ja juoksin, välillä seassa  erilaisia ryhmäliikuntatunteja ja ykskaks huomasinkin olevani ryhmäliikuntaohjaajana (tästäkin kirjoittelen paremmalla aikaa erikseen). Haaveilin maratoonista, mutta kipeiden polvieni takia se haave oli pakko jättää. Jotenkin minusta tuntui, että junnasin auttamattomasti paikallani. Söin perusterveellisesti, omasin hyvän peruskunnon, ehket hieman keskivertoa paremman ja pysyin suurinpiirtein samoissa mitoissa ruokavaliosta piittaamatta.

Yksi asia liikunnastani kokoajan puuttui ja se oli kuntosali. Kunnon raudan kanssa hikoilu ja lihasten äärirajoille treenaaminen. Olin aina ajatellut, ettei salilla tule hiki, hengästyminen tai kunnolla kuuma. Olin aina ihmetellyt sitä, miten ihmiset siellä jaksavat käydä, minusta se oli ihan turhaa hommaa....kunnes...

Kainalo, poikaystäväni ja paras ystäväni houkutteli minut salille ja ajattelin, että no miksipäs ei. Voisikai sitä kokeilla. Lähinnä ajattelin, että koska hän viettää paljon aikaa salilla ja meidän yhteinen aikamme on vähäistä voisikai sen saliajankin "viettää yhdessä".
Ja niin minä lähdin salille. Skeptisenä ja vähän ihmetellen koko hommaa ja PAM, olin koukussa. Kertalaakista rakastuin siihen hommaan. Minulla oli rinnalla ihminen, joka osasi neuvoa, jaksoi ohjeistaa ja heti ekasta treenistä lähtien todisti aikaisemmat luuloni saliharjoittelusta vääriksi.

Joten tässä sitä ollaa. Salitreeniin rakastuneina. Rakkautemme on kestänyt nyt kolmisen kuukautta, mutta uskon sen kestävän kauan. Viimein olen löytänyt jotakin, joka tuo kokonaan uuden innostuken koko liikuntaan. Olen löytänyt lajin, jossa näen tuloksia ja voin kokoajan kehittyä. Saan oppia uutta ja innostua kerta toisensa jälkeen. Koen, että olen saanut uuden liikunnallisen elämän. Tai ainakin yhden ison rakennusaineen uutta suuntaa varten.

Niinpä, tästä sitä lähdetään rakentamaan, uutta elämäntyyliä ja tapaa, jossa ykskaks onkin yhtenä rakkaimmista asioista entinen inhokkini. Tulkoot suhteestamme pitkä, onnellinen ja toimiva.