Liikuntahistoriani

Usein olen kommenteissa ja livenä saanut kyselyä ja kommenttiä siitä, että kuinka lyhyellä treenillä voi lähtä lajissani kilpailemaan. Se on totta, ettei tätä ole polvenkorkuisesta asti harrastanut kukaan. Minusta se ei silti huononna lajia, vaikkei sille olekaan pennusta asti uhrattu koko elämää. Minulle on itse asiassa ihan sama, harrastaako joku golfia, maraton-juoksua, zumbaa, ampumahiihtoa vai salipirkkoilua, jos se tekee ihmisen itsensä onnelliseksi ja saa kokea valitsemallaan tiellä kehitystä ja onnistumisen iloja. Minusta se on kuitenkin se kaikkein tärkein asia.

Mutta niin, ajattelin nyt läteä vähän valottamaan omaa liikuntahistoriaani ja sitä, miten minä päädyin lajin pariin, koska sitä usein kysellään.

Lisää kuvateksti

Olen kasvanut perheessä, jossa liikuttiin paljon ulkona ja isäni oli aktiivinen urheilija jo minun ollessa pieni. Jos lapsuuden jatkuvat leikit ja pelit ulkona metsissä jätetään pois, ensimäiset kosketukseni "kilpailuun" oli varmaan ne hippo-hiihdot. Innostuin niistä lapsena ja aloin hiihtää paljon. Kävin useita kertoja viikossa isäni kanssa sivakoimassa ja opeteltiin pikkuhiljaa tekniikkaa paremmaksi ja menoa kovemmaksi. Ihan tarkkaan en muista mitä kaikkia kisoja ihan pentuna kiersin, mutta oli siellä jo vähän muitakin kisoja, kuin vain niitä hippo-hiitoja.

Kouluun mennessä pelasin kesät pesäpalloa ja uin kokoajan. Kuntoni oli hyvä, yleisurheilukouluissa ja muissa kävin ja se jatkuva päätäpahkaa eteenpäinmeneminen oli minulle elämäntapa. Kuitenkin ylä-asteelle siirryttäessä alkoi vähän meno hetkellisesti muuttua ja koska oma murrosikäni alkoi monia ikätovereitani myöhemmin, havahduin kahdeksannella luokalla, että olin melko pullukka. En siksi, ettenkö olisi liikkunut, olin vaan aina ollut lapsenpyöreä ja se näkyi vielä tuolloinkin poskistani. Silloin mä päätin aloittaa laihtumisen ja aktiivisen, tavoitehakuisen liikkumisen. Aloin juoksemaan lenkkejä. Lisäksi aloin käymään useita kertoja viikossa ryhmäliikuntatunneilla. Kunto senkun kasvoi ja painoa tippui yhden kevään aikana varmaan 10 kiloa. Samoihin aikoihin tein lopullisen päätöksen siitä, että haluan lukion jälkeen armeijaan. Koska olin pienikokoinen tyttö, halusin mahdollistaa itselleni mahdollisimman hyvän jaksamisen edes hyvän kunnon avulla.

Armeijaan meneessä juoksin pitkiä lenkkejä, cooperin aika oli kolmena tonnin paikkeilla, olin käynyt vuosia stepeissä ja erilaisilla aerobic-tunneilla. Armeijassa urheilin päivittäin ja sain ensimäiset kosketukset salitreeniin. Juoksin päivittäin ja tein tuvassa iltaisin lihaskuntoa erilaisten punnerrusten, vatsojen yms perusliikkeiden muodossa. palvelukseni kuitenkin keskeytyi erään kurjan loukkaantumisen vuoksi. Sama loukkaantuminen teki liikkumisestani käytännössä mahdottomaksi useiksi kuukausiksi. Nuo kuukaudet ovat olleet elämäni pisimmät. Masennuin ja olin ihan hulluuden partaalla...

Kun sain taas itselleni toimintakuntoiset raajat, elettiin kevättä 2005. Oli aika ottaa menetetty kunto takaisin. Aloin treenaamaan maraton-haave mielessä. Juoksin ja jumppasin. Paljon. Treenikertoja kertyi viikossa 6-8. Lopulta juoksin polvet rikki. Oltiin taas ihmeissään. Lenkkejä oli pakko lyhentää ja keventää, tilalle tulivat erilaiset jumpat. Lopulta syksyllä 2007 minua pyydettiin ensimäisen kerran ohjaamaan jumppia ja lopulta huomasin iltatöikseni ohjaavani jumppia joka 6 viikossa. Lisäksi vedin kevyttä lenkkiä ja ehtiessäni kävin muiden tunneilla hikoilemassa. Jumppia vedin kevääseen 2013 saakka. Välillä ohjasin sen jopa 6 tuntia viikossa, välillä vain muutamaa tuntia. Ohjemistossa pyöri step, compat, pump, kuntopiiri.. Vuosina 2011-2013 karkean arvion mukaan juoksin 2-3 kertaa viikossa ja ohjasin tai olin ohjattavana n. 6 tunnilla viikossa, joten liikuntatunteja kertyi.

Loman turvottama neiti hetki ennen salirakastumista

Sali tuli ensimäistä kertaa "oikeasti" ohjelmistoon kesällä 2011. Tuolloin pyysin hierojaani tekemään minulle 2 jakoisen ohjelman, jota voisin kesällä vaihtelun vuoksi ryhmäliikunnalle tehdä. Kävin salilla, mutten ollut vielä rakastunut. Kuitenkin syksyllä 2012 minut sai salille eräs Herra, joka alkoi minua ohjeistaa ja opastaa ja HUPS, olin kerrasta myyty. Samantien sain ohjeistusta ja neuvoja, yhdessä treenaaminen oli ihanaa ja ykskaks huomasin isoja muutoksia omassa olotilassani ja kropassani. Siitä se lähti. 2012-2013 vedin jumppia, lenkkiä ja salia kolmejakoisella ohjelmalla, mutta kokoajan huomasin kaiken muun jäävän saliharjoittelun taakse. En enää himoinnut asfalttia niinkuin ennen. Aloin himoita rautaa.

Viime syksynä sitten tein elämäni isoimman muutoksen; muutin Helsinkiin ja marssin valmentajani luokse ja sanoin "Minä halun sut mun valmentajaksi" ja siitä hommat pyörähti isolle. Tässä vaiheessa jäi pois kaikki muut jumppahumppailut ja focus siirtyi kokonaan fitnekseen ja sillä tiellä nyt ollaan. Ja niin rakastuneita <3!

Joten, vaikka puhdas salihistoriani on melko lyhyt, olen aina liikkunut ja en varmasti olisi saanut tuloksia niin nopeasti kuin olen saanut  jos olisin aloittanut ihan sohvaperunapohjalta. Lihakseni ovat kuitenkin tottuneet ottamaan vastaan treeniä ja rasitusta ja palautumaan. Eli ei tässä urheilussa kuitenkaan ihan eilisen teeren poikasia olla. Elintapani kuitenkin olivat pitkään kohtalaisen retuperällä. Vaikka urheilin paljon, viikonloput meni juhliessa. Onneksi saliharrastuksen myötä on tullut tuohonkin asiaan muutos. Palanen kerrallaan.

Ja tässä vaiheessa iso kiitos Herralle ja Akille et olen nyt tässä. Tästä on hyvä jatkaa täysiä eteenpäin.