Otsikossakin oli jo kysymys, jonka itsekin kuulen HYVIN usein. Vastaus on helppo; no enhän mä jaksakkaan. Koko tää fitness on nyt niin glitterillä kuorrutettu ja kullattu et joskus itseänikin ihan äklöttää, vaikka mähän "vaan treenaan" eikä mitään kisajuttuja ole päätetty tai sen kummemmin suunniteltu. Tää on alana sellainen, että hirveän harvoin kukaan uskaltaa sanoa et kylläpä väsyttää tai vituttaa tai oli paska reeni tai ei kiinnosta yhtään. Mä en tajua sitä. Tämähän on vaan elämää ja melkein joka asiassa joskus on niitä paskoja päiviä. Ja sit on superhyviä. Ja tasaisia päiviä. Mutta kun tasaisia ja hyviä on edes yhtäpaljon, kuin huonoja, tää kannattaa. Mä vaan voin henkisesti ja fyysisesti niin paljon paremmin. En ole viime kuukausina juurikaan stressannut kroppani ulkonäöstäni, mikä on ihan uusi tunne kymmeen vuoteen. Toki ajattelen, et pyöreämmät olkapäät ja perse vielä kiitos ja vähän rasvaa mahasta pois, mutta enää en ahdistu kun pitää lähteä jonnekin ja valita vaatteet. Mä voin ylpeänä ja iloisena vetää tiukan mekon päälle ja ei ahdista yhtään. Mä nukun ja syön hyvin, kroppa toimii. Olen energinen, en ole sairastellut aikoihin... siinä jo motivaatiota kerrakseen. Kilpailuajatukset onkin sitten jo ihan oma lukunsa, josta voisin joskus kirjoittaa kokonaan oman postauksen....
Mulla oli vähän aika sitten fiilis etten jaksa. Jotenki monta kertaa reenit tuntu tosi tahmeilta, pasta ja jauheliha ällötti ja venyttely ja vedenjuonti oli pakkopullaa. Ajatukset pyöri muiden blogeissa ja vertasin itteeni muihin ja heidän treeneihin. Fiilis oli paska. Mut sit jostakin löysin sellaisen moden, että oivalsin taas sen, et mä teen mun omaa juttua, ei mun pidäkään ressata muiden tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Stressi vaan rasittaa kehoa ja se taas huonotaa tuloksia ja jaksamista. Koetankin siis nyt täysiä taas voida henkisesti paremmin ja panostaa myös henkiseen hyvinvointiini siinä fyysisen hyvinvoinnin ohella, koska ne kulkevat niin käsikädessä.
Yksi myös motivaatio on paljon terveempi suhtautumiseni ruokaan. Viimeiset 15 vuotta olen enemmän ja vähemmän ja erilaisissa jaksoissa stressannut syömisiäni. Olen ollut kaloripelkoinen. Olen herkutellut ja syöny "paskaa", dokannu ja morkkistellu syömisiäni. Joskus nälkä oli ihana tunne jota hieman halusi pitkittää, jotta rasvaa vähä palais ja laihtuis. Paskat, niin väärä ajatusmalli. Eihän se kroppa sillon toimi, se syö mun lihakset ja ollaan ihan väärällä radalla menossa. Tän treenaamisen myötä, mä olen oppinut syömään. Mä pystyn paljon paremmin kävelemään siideri ja karkkihyllyn ohi, koska mä nyt tiedän paremmin, mitä ne tekee mun kropalle ja mitä kaikkea ne tuotteet sisältävät. Mä ajattelen nyt kaikkea kokonaisuutena ja opin kokoajan lisää kuinka kaikki mun teot (syöminen, juominen, treeni ja nukkuminen) vaikuttavat toisiinsa. Nälästä on tullut mulle kauhistus. Tänäänkin heräsin kesken päiväunien syömään, koska oli nälkä. Eka ajatus oli vaan, että apua, siellä se herra nälkä nyt narskuttaa myn reisilihasta pienemmäksi, eieiei, äkkiä ruokaa koneeseen! Jee, ruoka ei ole enää minulle yhtä iso mörkö kuin ennen, mä tervehdyn. Tai tervehdytän suhtautumistani ruokaan ja ai että tuntuu hyvälle.
Mutta siinäpä hieman ajatuksen virtaa. Olikohan tuossa nyt sit mitään järkeä? :D Taidan lähtä tuulettamaan päätäni viikon viimeiselle puntille.
Ha hei, ihania kommentteja tullu edelliseen postaukseen, kiitos niistä. Ihana sittenkin taas huomata, et joku oikeasti lukee näitä mun juttuja! Ja siel on joitakin puolituttuja, kiinni jäitte, paitti en tiedä keitä te olette o.O? No mutta pääasia et luette. Ja jos sinne ruudun toiselle puolelle eksyy uusia kasvoja niin tervetuloa teille! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti